Omat kokemukseni opiskelijavapusta ovat hyvin rajalliset. Ensimmäisenä opiskeluvuotenani keväällä 2014 eli jo yli vuosikymmen sitten yritin kovasti liittyä mukaan tähän kollektiiviseen kokemukseen ja kiersimme opiskelukavereideni kanssa eräät bileet yhtenä iltana, suunnistuksen seuraavana päivänä ja kokoonnuimme taas yhteen vappuaattona heti aamupäivästä. Siinä vaiheessa kuitenkin oma innostukseni huhtikuista koleaa ulkoilmaa, puoliväkisin juomista ja univajetta kohtaan oli loppunut ja menin tyytyväisenä yöksi baaritiskin tienaavalle puolelle palvelemaan vappukansaa.
Edelleen vapun aikoihin palaan miettimään tätä yhtä kokemustani. Pohdin, jätettiinkö minulle antamatta cheat code monen viikon juhlinnasta selviämiseen? Olinko mahdollisesti pois sen orientaatiopäivän, jossa opetettiin oikean opiskelijamentaliteetin salat ja pidettiin intro oikeaoppisesta elimistön ja voimavarojen sääntelystä, joka mahdollistaa usean viikon ilonpidon?
Ymmärrän kyllä vapun merkityksen opiskelijakulttuurille. Opiskelijalle vappu on usein vuoden odotetuin hetki. Se merkitsee paitsi kevään huipentumaa myös hengähdystaukoa opintojen keskellä ja ennen kesätöihin siirtymistä.
Monille se on ensimmäinen kosketus korkeakouluyhteisön perinteisiin: kastajaiset, kulkueet ja laulut luovat tunteen kuulumisesta johonkin suurempaan. Juuri nämä kokemukset rakentavat identiteettiä opiskelijana ja vahvistavat sidettä omaan alaan ja yhteisöön. Vaan siinäpä se perimmäinen ongelma piileekin. Entä jos oma identiteetti ei resonoi tämänkaltaisten asioiden kanssa?
Vapun kuuluisi yhdistää, ylittää tiedekuntarajat ja tuoda yhteen eri taustoista tulevat opiskelijat luoden hetkeksi illuusion yhteisestä todellisuudesta, jossa arjen paineet väistyvät ja vain sillä on väliä, missä pidämme seuraavan pissatauon tai kenen luona otetaan välikuolema ennen illan baarijatkoja.
Tämän kaiken keskellä sillä opiskelijalla, joka ei tunne omakseen ympäristöä, jossa on tuhatpäisen joukon valkolakkisia, sitsilauluja hoilaavia hoipertelijoiden ympäröimänä, on kaksi vaihtoehtoa. Joko osallistua tapahtumiin puolipakolla ulkoisen paineen sanelemana tuntien olonsa vähintään epämukavaksi tai vetäytyä oman yksiönsä suojiin kärsimään fomoa menetetystä yhteisökokemuksesta.
Silloin tällöin minusta tuntuu, että opiskeluaikani jäi jotenkin vajavaiseksi, kun en kyennyt tuosta merkkipaalusta nauttimaan samalla tavalla kuin muut niin sanotun yhteisöni jäsenet. Toisaalta, jäikö kuitenkaan? Sain tutkintotodistukseni ja monia muita paljon lämpimämpiä muistoja. Yksi, vaikkakin usean viikon mittainen, kokemus tuskin määrittää kenenkään opiskeluajan onnistumista.
